Täällä menee hyvin

Siitä onkin aivan hirmuisen pitkä aika, kun viimeksi päivitin tänne mitään, joten nyt kuulumisia ja lopussa kuvia, kuvia, kuvia. Yritän ottaa nyt taas tavoitteeksi päivittää tätä vaikka edes kerran kuussa lyhyillä kuulumisilla. Ja huom. Vaihdoin blogin nimen, sillä aikaisemmalla nimellä on nyt myös alettu järjestää koirakursseja rescue-koiraa hommaaville.

Miskan saapumisesta on tosiaan jo päälle kymmenen kuukautta ja nyt kun kirjoitan tätä blogimerkintää, Miska nukkuu tyytyväisenä sohvalla. Paikallaan oli varmaan pieni kertaus, miten edellisen julkaisun jälkeen on mennyt.

Miska on yleisesti ottaen rauhoittunut huomattavasti. Vielä hieman saattaa epäilevästi suhtautua vieraisiin, mutta kovin on myös huomionhakuinen ja menee usein tökkimään vieraita kuonollaan, kun rapsutuksia haluaa. Haukkuminen on vähentynyt, mutta uskoisin tämän koiran kohdalla, ettei sitä koskaan saada täysin pois kitkettyä, koska Miskalla tuntuu olevan vahtikoiran vaistoa.

Kävimme syksyllä myös pentukurssin. Kurssi oli kokonaisuudessaan ihan mukavaa ajanvietettä ja paljonhan siellä tuli opittua, mutta harmittamaan jäi, ettei läheskään joka kerralla opeteltu ohitustilanteita, mitkä olisivat olleet hyödyllisiä minulle ja Miskalle, mutta myös monelle muulle kurssin koirakolle. Ohitustilanteet sujuvatkin tällä hetkellä vaihtelevasti. Välillä ohi päästään todella nätisti, mutta välillä taas toisten koirien kanssa tutustuminen näyttäisi kiinnostavan Miskaa niin paljon, että pitää kiskoa ja ulista ja haukkua.

Sen verran onnekas olen ollut, että koirani jääräpäisyydestään(ei aina malta oikein kuunnella käskyjä) ja röyhkeydestään(koittaa mm. varastaa ruokaa pöydiltä heti kun silmä välttää) huolimatta ei ole vihainen toisille koirille. Koirapuistossa on tullut käytyä useampia kertoja, sillä Miska nauttii toisten koirien kanssa leikkimisestä ja vapaana juoksemisesta. Harmillista toki on, että lähimmät koirapuistot ovat noin kolmen kilometrin päässä. Jos lähempää löytyisi, niin kävisimme lähes päivittäin.

Summasummarum, Miska ja minä olemme kehittyneet, vaikka muutamissa asioissa on vielä hiomisen varaa. Vaikka välillä on hiukan hankalaa, myös taloudellisesti, en luopuisi Miskasta, ellei siihen olisi hyvin painava syytä.

Ja nyt: kuvia!

Miska reissussa Joensuusta Porvooseen. Matkan varrella oli mukava päästä välillä vähän autosta ulos viilentymään.

 

Lehdissä juoksentelu oli hauskaa, mutta hetkeksi malttoi pysähtyä kuvattavaksi.

Miska pääsi leikkimään erään pennun kanssa lumessa. Tuloksena oli hyvin märkä koira.

Lumiparta

Joulussa parasta Miskan mielestä oli kinkku ja lahjat.

Ulkona on liikaa kaikkea jännää, että malttaisi kameraan katsoa.

Kuulumisia kahdelta kuukaudelta

Myönnettäköön, että ole todella huono pitämään blogeja. Mutta ajattelin tehdä pienen tilannekatsauksen, ettei kukaan tänne eksyvä luule, että jouduin huijatuksi, pettymään, tms.

Miska on ollut minulla nyt jo päälle kaksi kuukautta. Alku tuntui hankalalta, kun Miska pelkäsi muita ihmisiä ja kiintyi ehkä hieman liikaakin minuun. Lisäksi kovin haukkuherkkä tapaus on kyseessä. Vaikka haukkumista olen saanut kitkettyä hieman pois, niin kodin puolustaminen on Miskan luonteessa ja käytävän äänille tulee haukuttua usein. Onneksi rapun viidestä muusta asunnosta kahdesta löytyy koiria ja ainakin yksi koiraton naapuri on vain naureskellut, että Miska aina toivottaa heidät tervetulleiksi kotiin. Myös ihmispelkoa olemme opetelleet pois ja apuna tässä ovat toimineet perheeni, kaverini ja makupalat.

Vaikka sanoinkin, että alku oli hankalaa, niin se on myös palkitsevaa. Tällä hetkellä Miska on kuin mikä tahansa kahdeksan kuukauden ikäinen koirapoitsu, energiaa olisi vaikka muille jakaa ja välillä saattaa olla vähän liian kivaa, että emäntää kuunneltaisiin, mutta yleisesti hihnassa kulkeminen luonnistuu ja uusia käskyjä opetellaan aina silloin tällöin (ja ei voi sanoa muuta kuin, että nopeasti oppii).

Tässä kuvassa Miska saapumispäivänään (olin jo unohtanut, miten reppana se oli silloin) ja eilen illalla (aivan hirmuinen muutos).

  Miska koirapuistossa. (Kuvasta kiitos Minnalle)

Miskalla on myös koirakamuja, tässä yksi niistä, Furi. (Tästäkin kuvasta kiitos Minnalle)

Koitan tulevaisuudessakin pistää päivityksiä silloin tällöin ja kertoilla hieman kuulumisia. Toivottavasti tästä blogista on hyötyä ja innostusta jollekin rescuekoiraa harkitsevalle : )

Jos harkitset rescuekoiraa, mieti ensin, millaiset valmiudet sinulla itselläsi on koiran ottamiseen. Kun olet itse omasta mielestäsi varma, että pystyt ottamaan koiran ja sinulla on aikaa ja kärsivällisyyttä koiraan, joka ei ole tottunut kotikoiran tavoille, tutustu ja ota yhteyttä johonkin rescuekoirajärjestöön. Järjestön koiravaraajat päättävät lopulta, oletko sopiva koiranomistajaksi ja auttavat sinua myös etsimään sinulle sopivan koiran.

Pitäisi mennä nukkumaan, mutta...

Jotta kukaan yksittäinen henkilö ei joutuisi kärsimään facebookissa koirakoirakoira-olostani, puran taas hieman ajatuksiani tänne. Vielä viisi yötä koiran saapumiseen. Miten voi tuntua näin pitkältä tämä odotus? Toivon, että huomenna pääsen ostelemaan hieman koiran tarvikkeita. Uskoisin sen auttavan tähän tuskaiseen odotukseen. Tai sitten se vain lisää tätä jännittynyttä tunnetta.

Päässä pyörivät nyt monenlaiset ajatukset. Yksi päällimmäisistä on: "Entä jos en osaakaan kouluttaa koiraa? Entä jos se ei vaan halua kuunnella minua?" Luin tänään erään pentuoppaan loppuun. Sen mukaan 5-6 kuukauden ikäiset pennut ovat murrosiässä ja tämä ikä saattaa ilmetä tottelemattomuutena. Minulla on paha tapa ajatella kaiken menevän aina pahimman kautta. Vaikka voihan olla, että kentällä vastaan tulee mitä iloisin hännänheiluttaja, joka on valmis oppimaan mitä hyvänsä pienestä makupalasta ja/tai kehusta.

Päätellen koiran kuvauksesta, kyseessä on normaali leikkisä pentu, jota on sosiaalistettu hyvin tarhalla muiden koirien kanssa. Ja kuvista päätellen se ei pelkää ihmiskontaktia, eikä näytä mitenkään hermostuneen tai vaivaantuneen siitä, kun se on otettu syliin kuvausta varten. Mutta silti. Onneksi lentokentällä on mukana yhdistyksen edustajia, joiden kanssa jutella, eiköhän se jännitys purkaannu viimeistään siinä.

Päätinpä vielä tähän loppuun lisätä kuvan tulevasta hauvastani siltä varalta, että joku ulkopuolinen eksyy tätä blogia lukemaan (kaikille kavereilleni olen jo tainnut niitä kuvia ihan riittämiin näyttää). Ja en siis itse kuvannut, rajasin vain hieman pienemmäksi yhdistyksen sivuilta otettua alkuperäistä kuvaa. Lisää kuvia luvassa lauantaina tai sunnuntaina!

Tuntemuksia ja ajatusten purkua

Jotenkin on vaikea uskoa todeksi, mutta viikon päästä en luultavasti saa unta, kun odottelen silloin seuraavan päivän reissua lentokentälle uutta koiraani Miskaa (ent. Reindeer) vastaan. Kyseessä on siis marraskuussa syntynyt rescue-koira Romaniasta. Mitenkäs tässä nyt näin kävi?

Olihan tuo koiran hankita ollut mielessä jo pitkään. Sain paljon tukea ystäviltäni. Yksi antoi joululahjaksi "Koirat for dummies"-kirjan(sekä kiikutti myöhemmin kirjaston poistokorista pentuoppaan), toinen auttoi minua uskomaan, että kyllä minusta on siihen (onhan perheelläni toki ollut koira aiemmin, mutta tämä on ensimmäinen ihan ikioma koirani) ja kolmas auttoi miettimään, mikä koira on minulle se oikea.

Pitkään mietin, että ottaisin rotukoiran. Sheltti oli ensimmäisenä listallani, mutta tutustuin laajasti eri rotuihin ja mietin pääni puhki, minkä haluaisin. Aloin kuitenkin ajan mittaan ajattelemaan, että onko sillä rodulla minulle niin väliä? Ei, ei oikeastaan välttämättä ole. Haluan vain koiran, josta saan lenkkeily- ja mahdollisesti harrastuskaverin ja itse haluan vastapainoksi tarjota koiralle hyvän ja rakastavan kodin. Ystävieni suosittelema aloin tutustumaan rescue-koiratoimintaan. Harmistuin lukiessani useista eri lähteistä Romanian kulkukoirien kohtaloa. En pysty toiminnallani ehkä pelastamaan niitä kaikkia, mutta voin sentään tarjota yhdelle paremman elämän.

Mutta eivätkös ne rescue-koirat ole hirmuisen riskialtis sijoitus? Noh. Kyllähän niissä riskinsä on. Mutta ihan yhtä hyvin riskejä voi olla Suomestakin otetussa koirassa. Rotukoirillakin voi ilmetä roduille ominaisia sairauksia. Ja huonoimmillaan voi päätyä tietämättään tukemaan pentutehtailua. Tutustuin hyvin tarkkaan eri järjestöjen sivuihin, mm. koiran adoptoinnin ehtoihin, terveyteen ja mitä kaikkea koiralle tehdään ennen Suomeen saapumista. Pistin hakemuksia useammille järjestöille.

Vastaukseksi sain kaikenlaista. Koirille oli monia muitakin hakijoita, en ollut tarpeeksi kokenut(tämä koski erästä araksi kuvattua koiraa), koira oli jo varattu, koira oli loukkaantunut tarhalla, eikä sitä voitu sen takia varata... Loppujen lopuksi hakemiseen meni noin kuukausi. Se ei kuulosta pitkältä ajalta. Mutta siltä se tuntui. Välillä teki mieli vain luovuttaa, kun koira meni jollekin muulle. Tuli tunne, että enkö ole riittävän hyvä? Mutta en luovuttanut ja lopulta se koira löytyi.

Varaaja, jonka kanssa juttelin, pyysi minua miettimään vielä yön yli, olenko oikeasti valmis tähän. Huolimatta siitä, että olin hyvin onnellinen tilanteesta, aloin panikoimaan. Entä jos koira ei olekaan minulle oikea? Entä jos en pärjää sen kanssa? Entä jos vaikka mitä. Juteltuani asiasta ystäväni kanssa, oloni oli taas varmempi ja seuraavana päivänä soitin varaajalle ja pääsin siirtymään hakuprosessista varaamis- ja adoptioprosessiin.

Kun olin saanut varausmaksun maksettua sain melkein saman tien puhelun varaajaltani. Säikähdin, että oliko tässä nyt jotain vialla. Ei onneksi ollut. Sain vain ilouutisen, että koirani onkin saapumassa jo puolentoista viikon päästä. Aiemmin oli ollut puhetta muutamasta viikosta. Huh. No, ei muuta kuin hoitamaan loput maksut ja paperit kuntoon.

Kaikkein vaikein vaihe oli nimen päättäminen. Taisi olla jopa vaikeampi kuin se kuukauden hakuprosessi. Nimen päädyin muuttamaan jo ihan käytännön syistä. Reindeer on mielestäni hieman liian pitkä nimi koiralle. Ensin tuli mieleen lyhentää nimi Rainiksi. Tosin sitten Rain kuitenkin kääntyisi Reinoksi. Eli ei. Nimeksi ehdotettiin myös Esa Saarista. Muistin, että jos olisin ottanut sheltin, sille olisi tullut nimeksi Miska, joka on lyhenne Mister/Miss Karvakasasta(hyvä puoli siinä, että Miska on unisex-nimi). Näyttikö tuo koira Miskalta? Kun sitä vähän aikaa päässä pyöritteli, niin kyllä, se näytti Miskalta ja Miska kuulosti itsestäni kivalta. Näin siis, virallistin adoption lähettämällä uudella nimellä varustetun luovutussopimuksen yhdistykselle.

Nyt kaikki virallisuudet on hoidettu. Enää on jäljellä odottelu. Ja shoppailua. Paljon shoppailua. Koiralle siis. Tosin en valita, pidän shoppailusta. Eiköhän se viikko nopeasti vierähdä.