Jotenkin on vaikea uskoa todeksi, mutta viikon päästä en luultavasti saa unta, kun odottelen silloin seuraavan päivän reissua lentokentälle uutta koiraani Miskaa (ent. Reindeer) vastaan. Kyseessä on siis marraskuussa syntynyt rescue-koira Romaniasta. Mitenkäs tässä nyt näin kävi?
Olihan tuo koiran hankita ollut mielessä jo pitkään. Sain paljon tukea ystäviltäni. Yksi antoi joululahjaksi "Koirat for dummies"-kirjan(sekä kiikutti myöhemmin kirjaston poistokorista pentuoppaan), toinen auttoi minua uskomaan, että kyllä minusta on siihen (onhan perheelläni toki ollut koira aiemmin, mutta tämä on ensimmäinen ihan ikioma koirani) ja kolmas auttoi miettimään, mikä koira on minulle se oikea.
Pitkään mietin, että ottaisin rotukoiran. Sheltti oli ensimmäisenä listallani, mutta tutustuin laajasti eri rotuihin ja mietin pääni puhki, minkä haluaisin. Aloin kuitenkin ajan mittaan ajattelemaan, että onko sillä rodulla minulle niin väliä? Ei, ei oikeastaan välttämättä ole. Haluan vain koiran, josta saan lenkkeily- ja mahdollisesti harrastuskaverin ja itse haluan vastapainoksi tarjota koiralle hyvän ja rakastavan kodin. Ystävieni suosittelema aloin tutustumaan rescue-koiratoimintaan. Harmistuin lukiessani useista eri lähteistä Romanian kulkukoirien kohtaloa. En pysty toiminnallani ehkä pelastamaan niitä kaikkia, mutta voin sentään tarjota yhdelle paremman elämän.
Mutta eivätkös ne rescue-koirat ole hirmuisen riskialtis sijoitus? Noh. Kyllähän niissä riskinsä on. Mutta ihan yhtä hyvin riskejä voi olla Suomestakin otetussa koirassa. Rotukoirillakin voi ilmetä roduille ominaisia sairauksia. Ja huonoimmillaan voi päätyä tietämättään tukemaan pentutehtailua. Tutustuin hyvin tarkkaan eri järjestöjen sivuihin, mm. koiran adoptoinnin ehtoihin, terveyteen ja mitä kaikkea koiralle tehdään ennen Suomeen saapumista. Pistin hakemuksia useammille järjestöille.
Vastaukseksi sain kaikenlaista. Koirille oli monia muitakin hakijoita, en ollut tarpeeksi kokenut(tämä koski erästä araksi kuvattua koiraa), koira oli jo varattu, koira oli loukkaantunut tarhalla, eikä sitä voitu sen takia varata... Loppujen lopuksi hakemiseen meni noin kuukausi. Se ei kuulosta pitkältä ajalta. Mutta siltä se tuntui. Välillä teki mieli vain luovuttaa, kun koira meni jollekin muulle. Tuli tunne, että enkö ole riittävän hyvä? Mutta en luovuttanut ja lopulta se koira löytyi.
Varaaja, jonka kanssa juttelin, pyysi minua miettimään vielä yön yli, olenko oikeasti valmis tähän. Huolimatta siitä, että olin hyvin onnellinen tilanteesta, aloin panikoimaan. Entä jos koira ei olekaan minulle oikea? Entä jos en pärjää sen kanssa? Entä jos vaikka mitä. Juteltuani asiasta ystäväni kanssa, oloni oli taas varmempi ja seuraavana päivänä soitin varaajalle ja pääsin siirtymään hakuprosessista varaamis- ja adoptioprosessiin.
Kun olin saanut varausmaksun maksettua sain melkein saman tien puhelun varaajaltani. Säikähdin, että oliko tässä nyt jotain vialla. Ei onneksi ollut. Sain vain ilouutisen, että koirani onkin saapumassa jo puolentoista viikon päästä. Aiemmin oli ollut puhetta muutamasta viikosta. Huh. No, ei muuta kuin hoitamaan loput maksut ja paperit kuntoon.
Kaikkein vaikein vaihe oli nimen päättäminen. Taisi olla jopa vaikeampi kuin se kuukauden hakuprosessi. Nimen päädyin muuttamaan jo ihan käytännön syistä. Reindeer on mielestäni hieman liian pitkä nimi koiralle. Ensin tuli mieleen lyhentää nimi Rainiksi. Tosin sitten Rain kuitenkin kääntyisi Reinoksi. Eli ei. Nimeksi ehdotettiin myös Esa Saarista. Muistin, että jos olisin ottanut sheltin, sille olisi tullut nimeksi Miska, joka on lyhenne Mister/Miss Karvakasasta(hyvä puoli siinä, että Miska on unisex-nimi). Näyttikö tuo koira Miskalta? Kun sitä vähän aikaa päässä pyöritteli, niin kyllä, se näytti Miskalta ja Miska kuulosti itsestäni kivalta. Näin siis, virallistin adoption lähettämällä uudella nimellä varustetun luovutussopimuksen yhdistykselle.
Nyt kaikki virallisuudet on hoidettu. Enää on jäljellä odottelu. Ja shoppailua. Paljon shoppailua. Koiralle siis. Tosin en valita, pidän shoppailusta. Eiköhän se viikko nopeasti vierähdä.
